Ville Ritola - Peräseinäjoen susi
Ville Ritola syntyi Serafia ja Juha Koukkarin perheeseen Peräseinäjoen Luomankylään 18. tammikuuta 1896. Ville eli lapsuutensa suurperheessä, vaikka vanhempia sisaruksia oli jo ehtinyt muuttaa pois. Kotona asui yhdeksän lasta. Perhe muutti 1901 Koukkarista Kirmalan mäelle. Samalla sukunimi vaihtui Koukkarista Ritolaksi, kun Kirmalan mäellä oli suuria ritoja, pyydyksiä. Ritolan talossa oli peltoa viljelyksessä noin 30 hehtaaria. Komeista hehtaarimääristä ja kohtuullisen suuresta karjasta huolimatta ei elämä taloudellisesti päässyt kasvamaan mitenkään leveäksi. Ville isä oli uuden talon myötä varsin velkaantunut. Tuolle ajalle ominaiseen eteläpohjalaiseen tapaan myös Ritolan lapset yksi toisensa jälkeen lähtivät leveämmän leivän perään Amerikkaan saakka. Ville Ritola lähti 17-vuotiaana. Ennen häntä valtameren taakse oli siirtynyt seitsemän sisarusta, ensimmäinen jo 1893.
Yhdysvalloissa nuoresta, hontelosta Peräseinäjoen pojasta kasvoi raskaissa rakennustöissä sitkeä mies. Yhdysvalloissa alkoi myös Ville Ritolan urheilu-ura. Ensimmäisen kerran ainakin puolittain tosimielessä Ville kiinnitti numerolapun rintaansa vasta 21-vuotiaana Philadelphiassa 1917. Tuolloin Ville käytti vielä Frans-veljensä esimerkkiä noudattaen englantilaista nimeä William Johnson. Matkana oli vajaat kolmetoista kilometriä ja Ville päätyi 42:ksi. Hänen juoksu-uransa harppasi kunnolla eteenpäin, kun edessä oli muutto New Yorkiin vuosien 1918-1919 vaihteessa. Villen amerikansuomalaiset työtoverit harrastivat vapaa-aikanaan mm. kestävyysjuoksua omassa seurassaan, Finnish-American Athletic Clubissa, ja Ritolakin meni toimintaan mukaan. Tarkkasilmäinen valmentaja J. V. Björk havaitsi vähitellen Ritolan lahjat, joista oli vakuuttunut New Yorkissa jo syksystä 1912 viihtynyt Hannes Kolehmainen. Hannes ja Ville harjoittelivat yhdessä keväällä 1920. Kolehmainen yritti houkutella Ritolaa mukaansa Antwerpenin olympialaisiin. Matkalippukin jo hankittiin, mutta Ritola jäi rannalle. Hän ei vielä uskonut omaan menestykseensä.
Ville Ritola jolkotti kestävyysjuoksun huipulle 1923, jolloin hän voitti kolme henkilökohtaista Yhdysvaltain mestaruutta. Hänen valintansa Pariisin 1924 olympialaisiin oli itsestäänselvyys eikä Amerikanapu pettänyt. Ritolan saalis kahdeksan päivää kestäneen urakoinnin jälkeen oli hätkähdyttävästi jopa enemmän kuin Paavo Nurmella: neljä kultaa ja kaksi hopeaa. Neljä vuotta myöhemmin Amsterdamin kisoissa Ritola voitti 5 000 metriä Paavo Nurmen jäädessä toiseksi. Osat vaihtuivat 10 000 metrillä. Näin Ville Ritola keräsi kaksista olympialaisista kahdeksan mitalia, kun Nurmi kantoi kotiin kolmista kisoista kaksitoista mitalia. Suhteellisesti ottaen molempien mitalisaalis oli siten yhtäläinen: neljä per kisat.
Ville Ritolan synnyinkunta Peräseinäjoki ei ole suurjuoksijaansa unohtanut. Ritolan lapsuudenkodin seinään kiinnitettiin muistolaatta 1970. Samana vuonna Ritola lahjoitti kaikki olympiamitalinsa ja muut arvokkaimmat palkintonsa Peräseinäjoelle. Ne ovat esillä kunnantalolla.
Kahdeksan vuotta myöhemmin Peräseinäjoella paljastettiin Ville Ritolan patsas. Sankari oli itse paikalla, sillä hän oli muuttanut takaisin Suomeen 1971 asuen Helsingin Lauttasaaressa.
Siteet kotiseudulle olivat kuitenkin niin vahvat, että heikkenevänä vanhuksena Ritola esitti marraskuussa 1981 toivomuksena seinäjokelaiselle ystävälleen Sauli Ojajärvelle: "Kuule, kuule, mun on haurattava Peräseinäjoelle, kun isä ja äiteekin on siällä." Viimeinen kierros elämänjuoksussa oli käyty viisi kuukautta tämän julki lausutun toiveen jälkeen. Ville Ritola kuoli 24. huhtikuuta 1982. Mitalien lisäksi Peräseinäjoen kunnantalolla on ollut vuodesta 1988 esillä erityisessä Villen Kamarissa valokuvia ja esineistöä. Viimeisin kunnianosoitus oli 1999 valmistuneen urheilutalon nimeäminen Ritola-Halliksi. Ville Ritolasta on kirjoitettu kaksi kirjaa. Vuonna 1974 ilmestyi Jouko Lehtosen toimittama kirja Pantiin Ritolaksi. Laaja, 531 sivuinen elämäkerta, julkaistiin 1997. Suden hetkiä on Peräseinäjoella toimivan Siirtolaisuusinstituutin Pohjanmaan aluekeskuksen julkaisema ja FM Ossi Viidan kirjoittama teos, jonka Suomen Urheilumuseosäätiön kirjastotoimikunta valitsi 1998 vuoden 1997 toiseksi parhaaksi urheilukirjaksi.